Maailmankaikkeuden paras miekkamies - seteli 22

Vieläkin mieltäni painava ja kovasti sylettävä John Carter elokuva suorastaan vaati hyvitystä. Niinpä otin lomalukemiseksi matkalle mukaan Marsin sarjan kolmannen kirjan Marsin Sotavaltias. Minulla oli siitä sopivan resuinen pokkaripainos jonka uskalsin ottaa rannalle.

Guru.

Burroughsin tarina vetikin ihan eri tavalla kuin edellinen lukemani Asimov tai Jonhn Carten filmatisointi. Burroughs on seikkailutarinan kertojana oivallinen. Ei ole hetkiä tai kohtia jossa tarina lepää vaan se vetää koko ajan kuin höyryveturi. Siinä ei pysähdytä vatvomaan turhia yksityiskohtia tai fiilaamaan nippeleitä joilla saataisiin faktat uskottavammaksi. Kaikki korvataan henkeäsalpaavalla menolla jolloin lukijalle ei edes tule mieleen epäillä jotain epäuskottavaa kohtausta tai juonen kulkua. Tarinan rytmi on luontevan polveileva. Jokaista henkeäsalpaavaa rähinää seuraa odotuksia nostattava suvantokohta. Lukija on kerta kaikkiaan koukussa.

Ensipainoksen tyylikkäät kannet.

Kaikille varmasti tutummat ja myöskin
tyylikkäät kannet.

Sama pokkarina.

Tämän päivän aika karmeat kannet.

John Carter seuraa Dorin laaksosta päiväntasaajan kautta aina Marsin napajäätikölle asti rakasta prinsessaansa Dejah Thorista joka on jäänyt jo edellisessä kirjassa pahan thernin Matai Shangin vangiksi. Matkalla kohdataan vaaroja ja seikkailuja oikeastaan joka askelella. John Carter selviää niistä rohkeudella ja miekalla. Surutta jätetään taakse satoja raatoja vihollissotilaita ja erillaisia petoja. ”Tosi” elämän John Carter ei todellakaan epäröi, kuten nimeään kantavassa elokuvassa, vaan hymy huulillaan hän syöksyy miekkansa kanssa taisteluun aina kun mahdollisuus siihen avautuu. Kaikki myöskin päättyy hyvin niin kuin puhtoisessa seikkailutarinassa pitääkin. John Carter kohtaa niin ilkeitä pahiksia kuin rehtejä sotureitakin. Rehdit soturit hän voittaa aina puolelleen omalla rohkeudellaan ja ilkimykset saavat puolestaan sen kohtalon jonka ansaitsevatkin.

Burroughs on todella vertaansa vailla. Simppeliydestään ja ajoittaisista pikku aukoista huolimatta tarinat vetävät kaikenikäiset lukijat lumoihinsa. Pitäisi oikeastaan lukea hänen kirjansa uudelleen läpi kun on pikkuisen jo jäänyt unholaan miten Tarzanilla meni Oparissa ja mitä Venus kirjoissa oikein tapahtui. Marsin sarjastakin taitaa minulla olla jopa muutama kokonaan lukematta.

Äärimäisen hyvä seikkailukirja ja hyvä kulttuuriseteli.

John Carterin tosissaan ottavien keskustelupalsta.

Säätiö jää kurkkuun - seteli 21

Paluu kulttuuriin. Takana on pitkä tauko johtuen kotona pahasti eskaloituneesta remontista sekä kesälomasta. 100 kulttuurisetelin tavoite tuntuu nyt aika haastavalta. Toki jotain kulttuurisaavutuksia on nautittu työn lomassa. Mutta asioiden kirjaaminen on jäänyt tähän syksyyn. Ensimmäisenä on jo keväällä lukemani Isaac Asimovin: Kohti Säätiötä.

Asimovin Säätiö-sarja on meille Kekkosen muistaville scifi harrastajille elävää historiaa. Isaac Asimov, Arthur C. Clarke ja Robert A. Heinlein olivat osapuilleen ainoat genren kirjailijat joita sen ajan kirjastolaitos hyväksyi. Toki tilanne ei ollut silloin maailmallakaan niin ruusuinen, puhumattakaan näiden teosten kääntämisestä. Säätiö-sarjasta on kuitenkin jäänyt minulle kaunis muisto. Se oli sarja jossa lennettiin avaruudessa ja valloitettiin maailmoja. No aika on kullannut pahasti muistot.

Luettavana oli siis Säätiö-sarjan seitsemäs ja viimeinen teos. Se omalta osaltaan kertoo Säätiön alkuvaiheista ja sitoo lisää Asimovin Robotit-sarjaa  (Teräsluola, Alaston Aurinko, Aamunkoiton Robotit, Robotit ja Imperiumi)  sekä Imperium-sarjaa (Pebble in the Sky, Tähdet Kuin Tomua, Avaruuden Merivirrat) Säätiö-sarjan yhteyteen. Asimovilla oli jonkinlainen pakkomielle nivoa puoliväkisin kirjoittamansa kirjat yhdeksi galaktiseksi historiaksi vaikka sarjat ovat alun alkaen olleet täysin erillisiä. Silti ne piti ne vääntää menestyssarja Säätiön maailmaan. Kirjan tapahtumapaikkana on Trantor linnunradan keskusplaneetta ja keisarin asuinplaneetta. Keskushenkilönä on Hari Sheldon, psykohistorian luoja, sekä hänen lähipiirinsä.

Tarina on jopa hämmästyttävän huonosti kirjoitettu. Tämä tosin jäi Asimovin viimeiseksi kirjaksi ja yleisesti on tiedossa, että hänen tasonsa laski loppua kohti. Tosin on olemassa vielä kauheampikin vaihtoehto. Ehkä hänen varhaisemmatkin kirjat ovat huonoja! Vaikka lapsuuden idolien repimisestä jalustalta väitetään olevan hyötyä en ihan vielä uskaltanut kokeilla paluuta Säätiön ensimmäisiin kolmeen kirjaan eli alkuperäiseen Säätiö-trilogiaan.

Kirja etenee kummallisesti pikku tarinoilla  töksähdellen. Niissä vatvotaan ja vatvotaan kaikenlaisia asioita jopa typerän pikkutarkasti. Kokonaisuus ei kulje. Sitten tarina vain päättyy ilman mainittavaa kliimaksia ja alkaa toinen yhtä puuduttava tarina. Kirjan henkilöt ovat paperisia. Niin paperisia, että suorastaan juuttuvat kurkkuun. Heidän motiivinsa ja tekonsa jäävät kummallisen ohuiksi. Jopa nimiään myöten (Dors, Raych, Joranum ym) henkilöt ovat epäuskottavia.

Isaac Asimov jalustalla. 

Uuden Suomen toimittaja kysyi blogissaan miksi nykyiset scifi kirjailijat eivät ole yhtä hyviä kuin vanhat. Vastasin hänelle, että minä mietin juuri päinvastaista. Nämä vanhan ajan kirjailijat loivat pohjan taistelulle onko scifi oikeaa kirjallisuutta vai ei.  Nykyiset tarinan kertojat kuten Ursula Le Guinn, Ian M. Banks, Dan Simmons, Hannu Rajaniemi ym ym pesevät nämä vanhat mestarit mennen tullen. En usko, että nykyään Isaac Asimov pääsisi Portin novellikilpailussa edes bubling under osastolle. Ainakaan tällä teoksella.

Huono kulttuuriseteli. En suosittele.