Paluu kulttuuriin. Takana on pitkä tauko johtuen kotona pahasti eskaloituneesta remontista sekä kesälomasta. 100 kulttuurisetelin tavoite tuntuu nyt aika
haastavalta. Toki jotain kulttuurisaavutuksia on nautittu työn lomassa. Mutta
asioiden kirjaaminen on jäänyt tähän syksyyn. Ensimmäisenä on jo keväällä
lukemani Isaac Asimovin: Kohti Säätiötä.
Asimovin Säätiö-sarja on meille Kekkosen muistaville scifi
harrastajille elävää historiaa. Isaac Asimov, Arthur C. Clarke ja Robert A.
Heinlein olivat osapuilleen ainoat genren kirjailijat joita sen ajan
kirjastolaitos hyväksyi. Toki tilanne ei ollut silloin maailmallakaan niin
ruusuinen, puhumattakaan näiden teosten kääntämisestä. Säätiö-sarjasta on
kuitenkin jäänyt minulle kaunis muisto. Se oli sarja jossa lennettiin
avaruudessa ja valloitettiin maailmoja. No aika on kullannut pahasti muistot.
Luettavana oli siis Säätiö-sarjan seitsemäs ja viimeinen
teos. Se omalta osaltaan kertoo Säätiön alkuvaiheista ja sitoo lisää Asimovin
Robotit-sarjaa (Teräsluola,
Alaston Aurinko, Aamunkoiton Robotit, Robotit ja Imperiumi) sekä Imperium-sarjaa (Pebble in the
Sky, Tähdet Kuin Tomua, Avaruuden Merivirrat) Säätiö-sarjan yhteyteen.
Asimovilla oli jonkinlainen pakkomielle nivoa puoliväkisin kirjoittamansa kirjat
yhdeksi galaktiseksi historiaksi vaikka sarjat ovat alun alkaen olleet täysin
erillisiä. Silti ne piti ne vääntää menestyssarja Säätiön maailmaan. Kirjan
tapahtumapaikkana on Trantor linnunradan keskusplaneetta ja keisarin
asuinplaneetta. Keskushenkilönä on Hari Sheldon, psykohistorian luoja, sekä hänen
lähipiirinsä.
Tarina on jopa hämmästyttävän huonosti kirjoitettu. Tämä
tosin jäi Asimovin viimeiseksi kirjaksi ja yleisesti on tiedossa, että hänen
tasonsa laski loppua kohti. Tosin on olemassa vielä kauheampikin vaihtoehto.
Ehkä hänen varhaisemmatkin kirjat ovat huonoja! Vaikka lapsuuden idolien
repimisestä jalustalta väitetään olevan hyötyä en ihan vielä uskaltanut
kokeilla paluuta Säätiön ensimmäisiin kolmeen kirjaan eli alkuperäiseen
Säätiö-trilogiaan.
Kirja etenee kummallisesti pikku tarinoilla töksähdellen. Niissä vatvotaan ja
vatvotaan kaikenlaisia asioita jopa typerän pikkutarkasti. Kokonaisuus ei
kulje. Sitten tarina vain päättyy ilman mainittavaa kliimaksia ja alkaa toinen
yhtä puuduttava tarina. Kirjan henkilöt ovat paperisia. Niin paperisia, että
suorastaan juuttuvat kurkkuun. Heidän motiivinsa ja tekonsa jäävät kummallisen
ohuiksi. Jopa nimiään myöten (Dors, Raych, Joranum ym) henkilöt ovat
epäuskottavia.
 |
| Isaac Asimov jalustalla. |
Uuden Suomen toimittaja kysyi blogissaan miksi nykyiset
scifi kirjailijat eivät ole yhtä hyviä kuin vanhat. Vastasin hänelle, että minä
mietin juuri päinvastaista. Nämä vanhan ajan kirjailijat loivat pohjan
taistelulle onko scifi oikeaa kirjallisuutta vai ei. Nykyiset tarinan kertojat kuten Ursula Le Guinn, Ian M.
Banks, Dan Simmons, Hannu Rajaniemi ym ym pesevät nämä vanhat mestarit mennen
tullen. En usko, että nykyään Isaac Asimov pääsisi Portin novellikilpailussa
edes bubling under osastolle. Ainakaan tällä teoksella.
Huono kulttuuriseteli. En suosittele.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti