Kulttuuri ja taide - yläluokka!

Vuodenvaihteen 2011-2012 design pääkaupunki pönötysjuhla Senaatintorilla, sekä yläluokan absurdi ja mätä Guggenheim lobbaus, herättivät suoranaista luokkavihaa. Miten taiteesta on tullut tällainen yläluokan leikkikalu?

Ideana Kulttuuriseli 2012 blogissa on kirjata kaikki vuoden aikana koetut kulttuuritapahtumat. Niin hyvät kuin huonot. Tapahtumien hintaa ei lasketa, mutta vakaa aikomus on alittaa Guggenheim lisenssimaksu. Mutta mitä on tavallisten ihmisten kulttuuri? Ulos rajattiin kaikki ns taustamusiikki. Eli mukaan lasketaan vain kokonainen ja tietoinen kulttuuri- / taidekokemus joka voi olla kirja, elokuva, musiikki, sarjakuva ym ym. Enempää rajoja ei määritetä. Jokaisesta kulttuurikokemuksesta kuluu aina yksi Kulttuuriseteli. Tavoite on ympäripyöreä 100 seteliä vuodessa.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Säätiö jää kurkkuun - seteli 21




Paluu kulttuuriin. Takana on pitkä tauko johtuen kotona pahasti eskaloituneesta remontista sekä kesälomasta. 100 kulttuurisetelin tavoite tuntuu nyt aika haastavalta. Toki jotain kulttuurisaavutuksia on nautittu työn lomassa. Mutta asioiden kirjaaminen on jäänyt tähän syksyyn. Ensimmäisenä on jo keväällä lukemani Isaac Asimovin: Kohti Säätiötä.


Asimovin Säätiö-sarja on meille Kekkosen muistaville scifi harrastajille elävää historiaa. Isaac Asimov, Arthur C. Clarke ja Robert A. Heinlein olivat osapuilleen ainoat genren kirjailijat joita sen ajan kirjastolaitos hyväksyi. Toki tilanne ei ollut silloin maailmallakaan niin ruusuinen, puhumattakaan näiden teosten kääntämisestä. Säätiö-sarjasta on kuitenkin jäänyt minulle kaunis muisto. Se oli sarja jossa lennettiin avaruudessa ja valloitettiin maailmoja. No aika on kullannut pahasti muistot.


Luettavana oli siis Säätiö-sarjan seitsemäs ja viimeinen teos. Se omalta osaltaan kertoo Säätiön alkuvaiheista ja sitoo lisää Asimovin Robotit-sarjaa  (Teräsluola, Alaston Aurinko, Aamunkoiton Robotit, Robotit ja Imperiumi)  sekä Imperium-sarjaa (Pebble in the Sky, Tähdet Kuin Tomua, Avaruuden Merivirrat) Säätiö-sarjan yhteyteen. Asimovilla oli jonkinlainen pakkomielle nivoa puoliväkisin kirjoittamansa kirjat yhdeksi galaktiseksi historiaksi vaikka sarjat ovat alun alkaen olleet täysin erillisiä. Silti ne piti ne vääntää menestyssarja Säätiön maailmaan. Kirjan tapahtumapaikkana on Trantor linnunradan keskusplaneetta ja keisarin asuinplaneetta. Keskushenkilönä on Hari Sheldon, psykohistorian luoja, sekä hänen lähipiirinsä.


Tarina on jopa hämmästyttävän huonosti kirjoitettu. Tämä tosin jäi Asimovin viimeiseksi kirjaksi ja yleisesti on tiedossa, että hänen tasonsa laski loppua kohti. Tosin on olemassa vielä kauheampikin vaihtoehto. Ehkä hänen varhaisemmatkin kirjat ovat huonoja! Vaikka lapsuuden idolien repimisestä jalustalta väitetään olevan hyötyä en ihan vielä uskaltanut kokeilla paluuta Säätiön ensimmäisiin kolmeen kirjaan eli alkuperäiseen Säätiö-trilogiaan.


Kirja etenee kummallisesti pikku tarinoilla  töksähdellen. Niissä vatvotaan ja vatvotaan kaikenlaisia asioita jopa typerän pikkutarkasti. Kokonaisuus ei kulje. Sitten tarina vain päättyy ilman mainittavaa kliimaksia ja alkaa toinen yhtä puuduttava tarina. Kirjan henkilöt ovat paperisia. Niin paperisia, että suorastaan juuttuvat kurkkuun. Heidän motiivinsa ja tekonsa jäävät kummallisen ohuiksi. Jopa nimiään myöten (Dors, Raych, Joranum ym) henkilöt ovat epäuskottavia.

Isaac Asimov jalustalla. 

Uuden Suomen toimittaja kysyi blogissaan miksi nykyiset scifi kirjailijat eivät ole yhtä hyviä kuin vanhat. Vastasin hänelle, että minä mietin juuri päinvastaista. Nämä vanhan ajan kirjailijat loivat pohjan taistelulle onko scifi oikeaa kirjallisuutta vai ei.  Nykyiset tarinan kertojat kuten Ursula Le Guinn, Ian M. Banks, Dan Simmons, Hannu Rajaniemi ym ym pesevät nämä vanhat mestarit mennen tullen. En usko, että nykyään Isaac Asimov pääsisi Portin novellikilpailussa edes bubling under osastolle. Ainakaan tällä teoksella.


Huono kulttuuriseteli. En suosittele.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti