Oil City Confidential - seteli 28

Elokuva lähtee liikkeelle Wilko Johnsonin tähtitornista jossa innostunut kitaristilegenda kertoo tähtiharrastuksestaan. Pian kuva kuitenkin siirtyy kuvaamaan menneisyyttä ja historiaa kuinka neljästä lädistä kasvaa brittiläisen rhytm bluesin raivoisa ja huonokäytöksinen kantaisä. Julien Temple tarkastelee erityisen tarkasti sitä perustaa jossa bändi syntyi – Canvey Islandia joka on kummallinen pala Englantia. Essexissä juuri ja juuri vedenpinnan yläpuolella oleva sekä lomasaari, että rappion romantiikkaa hilseilevä entinen öljyteollisuuskeskus. Alueen kulahtanutta miljöötä esitellessään Julian Temple alleviivaa Dr Feelgoodin rujon ja yksinkertaisen soundin juuret. Bändin jäsenet muistelevat alkuaikojaan ja toteavat, että jos saa puolelleen yleisön Canvey Islandin klubeilla saa sen missä vaan ja Dr Feelgood todellakin teki sen.

1971 perustettu bändi nousee nopeasti kovaan maineeseen ja varsinkin voimahahmot laulaja huuliharpisti Lee Brilleaux ja kitaristi Wilko Johnsson nousevat intensiivisellä lavaesiintymisellään maailmanmaineeseen. Myöskin Wilkon omaperäinen ja hyvin rokkaava kitaranhakkaaminen yhdistettynä Brilleauxin notkean karheaan lauluääneen, taustallaan rytmiryhmän voimajumputus, olivat jotain uutta sen ajan Englannissa. Elokuvassa Wilko Johnsson, basisti John B Sparks ja rumpali The Big Figure esiintyvät leppoisasti ja antavat tilaa toisilleen. Lee Brilleaux menehtyi jo 1994 syöpään ja hänen kunniakseen järjestetään edelleen Brilleaux memorian konsertteja joiden tulot ohjataan syövänhoitoon. Kohtalon ironiaa on, että nyt vuonna 2013 (jolloin siis kirjoitan tätä juttua) myöskin Wilko Johnsonilla on diagnosoitu haimasyöpä ja hän on kieltäytynyt solumyrkkyhoidoista. Hän haluaa soittaa ilman hoitojen tuomaa pahaa oloa niin pitkään kuin mahdollista joka ei liene pitkä aika kun on haimasyövästä kyse. Bändin jäsenten syövät eivät välttämättä liene pelkkää sattumaa vaan seuraus heidän rakkaan Canvey Islandin öljynjalostusmenneisyydestä.

Wilko Johnsson.

Canvey Islandin idylliä. 

Elokuvan päärooleihin nousevat nopeasti musiikin lisäksi Brilleauxin äiti!! sekä leski. Molemmat kuvaavat lämmöllä Leetä ja Dr Feelgoodia. Heidän tarinaansa ryydittää ADHD-maisesti elehtivä ja tauotta höpöttävä Wilko Johnsson. Bändin historiaa käydään läpi ja oman osan tarinasta saavat esiintymisasut. Halvat puvut – cheap suits, jotka olivat oleellinen osa Dr Feelgoodia. Basisti John B Sparksin puku kulki nimellä bastardsuit ja maksoi 15 puntaa. Lee oli lähes aina valkoisessa todella likaisessa puvussa ja Wilko mustassa ja rumpali omassaan. Kaikki tietysti halpaa teryleeniä leveillä housunpunteilla. Eräässä vanhassa televisiohaastattelussa, joka ei ole tässä elokuvassa, Lee valotta pukujen historiaa. “Tulimme keikalle suoraan duunista. Eli kävelimme vain pubiin duunivaatteet päällä ja aloimme soittaa.” Siihen aikaan tavallisiin töihinkin mentiin puku päällä. Musiikista kerrottaessa Wilko antaa kunniaa avoimesti kitara oppi-isälleen englantilaiselle Mick Greenille (Johnny Kidd and the Pirates ja myöhemmin Pirates). Häneltä hän oppi erikoisen tapansa soittaa kitaraa ja jalosti sen sitten omaksi jäljittelemättömäksi tyylikseen.

Halpa puku.

Elokuvan loppu on ajoitettu Dr Fleegoodin huippukauden ohitukseen. Bändi oli jo tehnyt läpimurron Amerikkaan ja taivas näytti olevan auki. Mutta Wilko Johnson oli saanut tarpeekseen. Jatkuva keikkailu ja bändikaverien juhlinta oli tehnyt tehtävänsä ja hän halusi lähteä omille teilleen. Jälkikäteen on helppo sanoa, että kuusi vuotta keikalla teki tehtävänsä. Pienellä tauolla bändi olisi ehkä palannut loistoonsa. Mutta nyt ei kuitenkaan käynyt niin. Wilkon lähdettyä alkoi suosion hiljainen alamäki. Wilko/Lee lavajännitettä oli mahdoton toistaa. Seuraava kitaristi Gypio Mayo:n avulla ei päästy lähellekään vaikka hän onkin mainio kitaristi. Lisäksi Wilko Johnsonnin nerokkuutta biisin tekijänä ei pystytty korvaamaan. Tosin ei Wilkokaan yksin enää saavuttanut samanlaista suosiota vaikkakin on ollut ja on edelleen kitaragurun asemassa Englannissa. Laulajaksi hänestä ei kuitenkaan ole vaikka on itse laulanut Dr Feelgoodin erosta lähtien. Dr Feelgood nousi vielä kerran listoille biisillä Milk and Alcohol ennen kuin vajosi keskikastiin. Tosin sen historia ei ole päättynyt vieläkään!! Se jatkaa keikkailua tänä päivänäkin vaikka mukana ei ole ketään alkuperäisjäsenistä. Sitä voi kutsua englantilaiseksi instituutioksi.

Brillon äiti. Yksi elokuvan pääosan esittäjistä.

Elokuvassa on hienoja live taltiointeja myöskin bändin Suomen keikalta seitsemänkymmentäluvun puolivälistä. Dr Feelgood vieraili usein Suomessa ja oli Tavastialla tuttu näky viime vuosiin asti. Minun yksi suurimmista erehdyksistäni on etten ikinä käynyt katsomassa bändiä Brillon eläessä.

Tämä elokuva on todella hieno. Se ovat Suomessa esittäneet Rakkautta & Anarkiaa sekä sen jälkeen Yle Teema. Jos uusintaa Teemalta tulee suosittelen katsomaan. Julien Temple on parhaimmillaan tässä dokumentissa ja tämä on komea kunnianosoitus hienolle bändille.

Hyvä kulttuuriseteli.