Kulttuuri ja taide - yläluokka!

Vuodenvaihteen 2011-2012 design pääkaupunki pönötysjuhla Senaatintorilla, sekä yläluokan absurdi ja mätä Guggenheim lobbaus, herättivät suoranaista luokkavihaa. Miten taiteesta on tullut tällainen yläluokan leikkikalu?

Ideana Kulttuuriseli 2012 blogissa on kirjata kaikki vuoden aikana koetut kulttuuritapahtumat. Niin hyvät kuin huonot. Tapahtumien hintaa ei lasketa, mutta vakaa aikomus on alittaa Guggenheim lisenssimaksu. Mutta mitä on tavallisten ihmisten kulttuuri? Ulos rajattiin kaikki ns taustamusiikki. Eli mukaan lasketaan vain kokonainen ja tietoinen kulttuuri- / taidekokemus joka voi olla kirja, elokuva, musiikki, sarjakuva ym ym. Enempää rajoja ei määritetä. Jokaisesta kulttuurikokemuksesta kuluu aina yksi Kulttuuriseteli. Tavoite on ympäripyöreä 100 seteliä vuodessa.

maanantai 23. tammikuuta 2012

Tohtori Hyväolo - seteli 4


Neljännen kulttuurisetelin käytin musiikkiin. Olen jo jonkin aikaa suunnitellut LP-harrastuksen elvyttämistä. Se on ollut pienellä tauolla nuorimmaisen poikani haparoivan dj-uran alun takia. Hän laittoi  levysoittimeni vanhan neulan niin koville, ettei siitä jäänyt mitään jäljelle ja niinpä päätin ottaa pienen aikalisän omaan musiikkiharrastukseeni. Nyt kuitenkin aika oli kypsä Grado Green äänirasian ja uuden neulan hankintaan vanhaan Dual 505-3 levysoittimeeni.

John B. Sparks ja Lee Brilleaux katsovat
arvioivasti uutta äänirasiaa
Ensimmäisenä levynä uudelle äänirasialle sai kunnian olla Dr Feelgoodin "Malpractice". Se on myöskin ensimmäinen levy jonka olen ostanut ja se kuulostaa edelleenkin vuosikymmenten jälkeen ihan helvetin hyvältä. Levy ilmestyi jo vuonna 1974 mutta jotkut asiat eivät vanhene. Dr Feelgood on brittiläistä rhythm & bluesia raaimmillaan. Rhythm & bluesillahan käsitetään nykyään vähän kaikenlaista joten "pubrock" on kuvaavampi nimitys Dr Feelgoodin musiikista. Minä olen ostanut oman levyni 80-luvulla ja silloinkaan en suoraan kaupasta joten sen painos on peräti vuodelta 1975.

Halvat puvut ja yksinkertainen rock on aina vastustamaton yhdistelmä
Malpractice on loistava levy. Se on yksinkertainen, aggressiivinen mutta kuitenkin hilpeä. Lee Brilleauxin raaka karhea ääni ja räjähtävät huuliharppusoolot, Wilko Johnssonin aggressiivinen kitaran hakkaus yhdistettynä rytmiryhmän tanakkaan jumpsutukseen, on kuin brittiläistä terästä. Se on tänäkin päivänä "pubrockia" parhaimmillaan. Bändi oli myöskin tiukimmillaan levyn tekohetkellä. Wilko Johnsson poistui bandistä jo 1977 eikä ikinä palannut vaikka fanit sitä kovasti toivoivatkin.
Ajan tyyliin levyllä ei ole turhia biisejä. Ei ole tarvetta täytebiiseille kun on riittävä määrä hyviäkin. Tosin lp-pituudet on hieman helpompia kuin cd:n vastaavat. Malpracticella on a-puoli 17,51 minuuttia ja b-puoli 16,78. Biisit ovat yhdistelmä lainabiisejä vanhoilta amerikkalaisilta ja englantilaisilta artisteilta sekä omasta kynästä. A-puolen toisena kappaleena on ”Going Back Home” jonka toinen tekijä, Wilko Johnssonin ohella, on Mick Greenin - legendaarinen englantilaiskitaristi ja Wilko Jonssonin ja monen muunkin kitaristin oppi-isä.

Ei turhia biisejä
Vinyyli on musiikkikokemuksena hieno. Nyt en briljeeraa mitään soundeista koska puolikuurona en niitä hyvin erota vaan kyseessä on fiilis. Levyn laittaminen levylautaselle ja neulan varovainen asettaminen oikeaan kohtaan virittävät kuuntelija elämykseen tavalla jota ei saa aikaiseksi iTunesilla ja muilla poppikoneilla. Myöskin levyn kääntäminen on osa showta tauottaen sopivasti kuuntelutapahtuman kahteen helpommin sulattetavaan osioon. Se myös mahdollistaa levyn rytmittämisen niin, että molemmat puolet alkaa ja loppuu aina parhaisiin biiseihin.

Tästä levystä ei perusrock juurikaan parane. Ajan hammas ei ole syönyt sitä yhtään joten tilausta sille on edelleenkin. Dr Feelgood onkin vielä elossa vaikkakaan yhtään alkuperäistä jäsentä ei ole enää rivissä! Laulaja ja bändin perustajajohtohahmo Lee Breilleaux kuoli jo 1994 syöpään. Mutta Dr Feelgoodista on kasvanut brittiläinen ilmiö joka varmaan jatkaa olemassaoloaan eri miehistöillä siihen asti kun sähköä riittää.

Knoppitietoina mainittakoon, että bändin varhaisvuosista on Julian Temple ohjannut elokuvan ”Oil City Confidential” joka esitettiin Suomessa laajalla kankaalla 2010 Rakkautta & Anarkiaa festivaaleilla ja ilmeisesti se on esitetty myöskin kertaalleen Yle:llä. Edesmenneen Lee Brilleauxin syntymäpäiviä on juhlistettu ainakin 16 kertaa” Lee Brilleaux Birthday Memorial” konsertilla jolla on kerätty rahaa The Fair Haven hoitokodille. Bändi on kaikissa kokoonpanoissaan ollut ahkera keikkailija ja on käynyt Suomessakin monta kertaa. Väitetään myöskin, että Tavastian oluenmyyntiennätys on Dr Feelgood keikalta. Wilko Johnsson on muuten tulossa keikalle juuri samaiselle Tavastialle 1.3.2012.

Tämä olisi varmasti katsomisen arvoinen elokuva

torstai 19. tammikuuta 2012

Puu - seteli 3

Kulttuuriseteli 3 käytettiinkin sitten omaan DVD-hyllyyn. Joulupukki oli tuonut vaimolle ranskalaisen laatuleffan ”Puu” joka oli saanut laajalla kankaalla ensi-iltansa 2010. Minusta se oli hieman ”rouvaskaisen” oloinen. Mutta en antanut sen häiritä. Vaimon kanssa on tullut katsottua monet pienet hienot elokuvat jotka ei suoranaisesti ole sitä minun ominta genreä. Edellinen vastaavan oloinen ennen tätä oli ”Kuninkaan Puhe” joka oli vallan mainio elokuva.


Puu on myös hieno elokuva. DVD:n takakannessa spoilattiin jo juonta joten sitä on turha säästellä. Heti elokuvan alussa miellyttävä ja sympaattinen hahmo, perheen isä, yllättäen kuolee ja jättää perheen suremaan. Isä tuotiin positiivisesti elokuvan alkuun esille ikään kuin päähenkilönä ja sitten hän yllättäen jätti elokuvan. Kuolemaan ei liittynyt sen kummempaa dramatiikkaa. Ei räjähdystä, ammuskelua, takaa-ajoa vaan ihan tavallinen sairaskohtaus. Niin katsoja kuin perhekin jäi tyhjän päälle.

Elokuvan näkökulma on äidin (Charlotte Gainsbourgh) ja neljästä lapsesta 8-vuotiaan tytön Simonen (Morgana Davies). Heidän surutyö on kaikista vaikein. Isän muistoa symbolisoi valtavan kokoinen puu heidän kotitalonsa vieressä jonka alle isän auto pysähtyi hänen kuoltuaan. Sen juuret ulottuvat syvälle talon alle eli perheen mieleen. Simone ja äiti jopa kuulevat isän puhuvan puun kautta ja se tuo aluksi heille lohtua. Puun juuret kuitenkin pikkuhiljaa tuhoavat perheen taloa kuten vanhoihin muistoihin hautautuminen ihmismielen.

Simone keskustelemassa isänsä kanssa
 Arkinen elämä kuitenkin voittaa ennen kuin perheen elämä muuttuu liian ahdistavaksi puun varjossa. Perheen äiti menee töihin ja sortuu lyhyeen lohduttavaan suhteeseen jolla hän yrittää täyttää miehensä jättämää tilaa. Mutta hyvin pian hän ymmärtää, että paluuta entiseen ei ole. Suhde kuolleeseen mieheen ja entiseen elämään katkeaa samalla kuin uusikin suhde symbolisessa myrskyssä, joka tuhoaa suuren puun ja perheen kotitalon eli entisen elämän.

Aika ajoin oli tunnelma sangen uhkaava 
Kaikki tämä käsitellään tyylikkään pienieleisesti. Mitään turhaa toimintaa ja melskettä ei ole liimattu tarinan päälle. Ihmiset ovat mukavia, tavallisia ja kaikki etenee sitä rataa kuin voisi oikeassakin elämässäkin tehdä. Pieni sievä tarina. Elokuva on siis ranskalainen, mutta se on kuvattu Australian dramaattisissa maisemissa. Näyttelijätyö on hienoa. Erityisesti kiinnittyy huomio perheen 8-vuotiasta tyttöä näyttelevään Morgana Davies:n. Hän sai tästä työstä ehdokkuuden Australian Film Institute Awardseissa (Australian Oscarit) sekä parhaana naisnäyttelijänä, että parhaana nuorena näyttelijänä. Film Critics Circle Awardseissa hän voitti palkinnon parhaasta naissivuosasta. Nuoresta iästään huolimatta hän on ollut jo kolmessa täys’pitkässä elokuvassa, yhdessä lyhytelokuvassa sekä televisiosarjassa.

Puu oli kaiken kaikkiaan hieno elokuva joka jäi pyörimään ajatuksiin positiivisessa mielessä. Hyvän mielen elokuva ja hyvä kulttuuriseteli.


Puu traileri 1
Puu traileri 2

perjantai 13. tammikuuta 2012

Talvi on tulossa! - seteli 2

Kakkosseteli meni kirjalle vaikkakin pehmeäkantiselle. Sain lopetettua pitkien yösessioiden avulla George R.R. Martinin Miekkamyrsky 2:n. Kyseessä on siis televisiossakin jo näytetty HBO:n mainetta niittänyt laatusarja Game of Throne tai oikeastaan siitä pari kirjaa eteenpäin. Televisiosarja on tehty ensimmäisen 734-sivuisen kirjan pohjalta  ja nyt kevätkaudella aloitetaan Amerikassa esittämään jatko-osia jotka ovat seuraavan 820-sivuisen kirjan pohjalta tehtyjä. Miekkamyrsky 1 ja 2 ovat yhteensä 1120 sivua ja niiden filmaamisesta ei tietenkään vielä tiedetä mitään. Yleisnimenä sarjalle on "Tulen ja Jään Laulu" ja se kertoo Westerosin seitsemästä kuningaskunnasta.

Kolmannen kirjan nide 2 
Kirjailija itse Westerosin maisemissa
Tämä on myös sarja jonka katsomisen aloitin Scifin puutteeseen. En varsinaisesti ole miekkamiehiä ja lohikäärmeistäkin olen jaksanut lukea vain Ursula Le Guinen "Maameren Tarinoissa". Paljon palvotun "Taru Sormusten Herrasta" -trilogian jaksoin nippa nappa kahlata läpi. Viimeinen kirja kyseisestä sarjasta on jo oikeasti surkea. Mutta trilogian directors cut -leffat ovat jo sitten ihan eri juttu.

HBO:n filmatisointi ensimmäisestä "Tulen ja Jään Laulun" -sarjan kirjasta oli kuitenkin niin komea, että tarina vei ja oli pakko myöskin lukea se ja siitä seuraavat kirjat. George R.R.Martin on hyvä ja vetävä kirjoittaja ja säälimätön näkökulmahenkilöiden murhaaja. Yhteenkään sarjan hahmoista ei kannata kiintyä koska he eivät välttämättä elä edes kyseisen luvun loppuun. Tai jos elävät voidaan heiltä lyödä kirveellä jotain oleellisia ruumiinosia irti yms. Näkökulmahenkilö vaihtuu joka luvussa ja jokainen luku päättyy jonkinlaiseen yllätykseen tai koukkuun jonka lopullista ratkaisua lukija joutuu odottamaan siihen asti kun sama henkilö on jälleen keskushenkilönä.

Ei hymyilytä - Tywin Lanister
Westeroos on pienille paha paikka - Tyrion Lanister
Tästä sarjasta jää kummallinen fiilis. Se on jotenkin ikään kuin realistisempi kuin mikään muu tuntemani ritaritarina. Tämä on hölmö ajatus koska kirjoissa (ja televisiosarjassakin) kuitenkin seikkailee: lohikäärmeitä, pakkasmörköjä, hurjasusia, jättiläisiä, visenttejä, noitia ym ym. Realistisuuden tuovatkin raadolliset ihmiset, petolliset sanansa syövät ritarit ja kaoottisten taisteluiden todentuntuinen raakuus ja  pelko. Sodissa kärsivät eniten heikot ja väkivalta “oikeasti” sattuu. Ritari ei nouse ja pyyhi pölyjä kun häntä lyödään kirveellä vaan jos hän ei kuole, saa hän haavan joka saattaa tulehtua ja tappaa kantajansa myöhemmin. Eniten kärsivät koko ajan ne jotka ovat heikoimpia eli siviilit; naiset, vanhukset ja lapset. Prinsessojen neitsyys ja lähisukulaisten pää on Westerosin kuningaskunnissa käypää kauppatavaraa ja politiikanteon välineitä. Mitään ei unohdeta vaan isien pahat teot maksetaan viimeistään seuraavassa sukupolvessa. Tarinan aikajana kasvaa koko ajan. Vanhoja tekoja ja niiden syitä käydään tarkemmin ja tarkemmin läpi koska ne luovat perustaa tarinan nykyisyyden teoille. Uusia ja isoja hahmoja tulee koko ajan lisää joista osa kuolee nopeasti ja osa muuttuu oleelliseksi osaksi tarinakudetta. George R.R. Martinin kerronta yllättää uudestaan ja uudestaan.

Mutta pienetkin osaa olla pahoja - Westeroosissa.
Sarjan vauhti ja raakuus ovat koko ajan tarinan edetessä  lisääntyneet. Ensimmäinen osa ”Valtaistuinpeli” oli aika ajoin ihan helppoa ja leppoista luettavaa mutta seuraava osa ”Kuningasten Koitos” oli jo omalla tasollaan ja nyt lukemani "Miekkamyrsky 1 ja 2" olivat jo paikoitellen yököttävän raakoja. Toivottavasti vauhti ei enää jatko-osissa hirvittävästi kiihdy. Varauksessa minulla on kuitenkin seuraava ja toistaiseksi viimeinen käännetty kirja  eli 768-sivuinen Korppien Kestit. Siitä seuraava on vielä kääntäjällä mutta ilmestynee piakkoin.

Kannattaa muuten muistaa, että Lanisterit maksavat aina velkansa!


Kaukainenmaisema - seteli 1

Kulttuurivuosi alkoi television puolella periaatteessa vauhdikkaasti. 5.1. Robocop, 6.1. Aliens 2 Paluu, 7.1. Clerks 2 Tiskirotat, 8.1. Superman Returns, 10.1. Likainen Tusina, ja kaikki maksuttomilla kanavilla. Mutta mitään näistä en ehtinyt katsoa. Oli muutakin tekemistä.

2012 kulttuurivuoden ensimmäisen setelin käytin omassa arkistossa olleelle Farscape season 1 jaksoille 19 ja 20. Ykkösseason tuli hankittua aikanaan Battlestar Galactican loputtua (Maa löytyi!) jääneeseen valtavaan Scifi nälkään. Vaikka sarja onkin kohtalaisen vetävä ei se kuitenkaan täytä Galactica jättämää suurta aukkoa joten sarjan katsominen on ollut sattumanvaraista. Nyt kohdalle osuneet jaksot olivat vielä kepeimmästä päästä joten ne eivät olleet välttämättä paras mahdollinen alku kulttuurivuodelle. 

Nahkabyysat auttavat kavereiden pelastamisessa
Häneen voit luottaa

Farscapelle on tyypillistä suhteellisen kaavamaiset ja helpot juonet vaikka tarinoissa on aika ajoin aitoa ”ihmeen tuntua”. Nyt oli vain sitä kaavamaista ja helppoa vaikka olikin kyseessä tuplajakso eli itse asiassa oli kaavamainen, helppo ja pitkä juoni. Fiilistä vielä laski alkuminuuttien Aeryn Sun:in erittäin huono nyrkkeilytekniikka säkkiharjoittelussa. Hänen maineensa kuolettavana Peackeeper kommandona alkoi mietityttää. Ystäviä nyt kuitenkin taas pelastettiin ja kaikki auttoivat toisiaan ja loppukin oli onnellinen eli hyvin meni. Kaksoisjaksoissa teki ensiesiintymisensä Scorpius joka toikin vähän lisäjämäkkyyttä tähänastisiin melko laimeisiin pahiksiin. Mutta yhtäkaikki suht löysää menoa ja tahattoman koomista ”atk-jännitystä” 80-luvun laitteilla. Voitti Sillanpään mennen tullen, mutta voi olla, että menee hieman aikaa ennen kuin katson jakson 21.

Totisesti paha - Scorpius 

Hyvää kulttuuri vuodenvaihdetta!


Kulttuurivuosi 2012 potkaistiin liikkeelle jo vanhan vuoden puolella. Jari Sillanpään törkeä lattariveto Senaatintorilla antoi sellaisen kickstartin, että kulttuurinnälästä tälle vuodelle tuli suuri.

Jarin latinoshow pönötysclipin lopussa

Yritin heti hieman sammuttaa kulttuurinälkääni Senaatintorin televisiospektaakkelin jälkeen esitetyllä Apollo 13 leffalla. Mutta en pystynyt keskittymään siihen koko sydämestäni koska Jarin dannymäinen veto ja koko vuodenvaihteen pönötysshow häiritsivät liikaa. Sinänsä sääli koska vuonna 1995 julkaistu Apollo 13 on hyvä elokuva, mainiota draamaa ja järeää näyttelijätyötä. Tom Hanks, Bill Paxton, Kevin Bacon, Gary Sinise, Ed Harris ym ovat tyylikkään kovaa tasoa. Naisroolit ovat aiheesta johtuen pieniä lähinnä astronauttien perhesuhteita. Mitään teennäisen romanttista sivujuonta ei ole elokuvaan rakennettu. Myös Ron Howardin siisti ohjaustyö korostaa mainiota liki dokumentaarista tarinaa. Mutta Jari siis vei voiton ja minun oli jätettävä elokuva kesken eli tähän ei kulunut kulttuuriseteliä.

Näyttää aidolta
Avaruuden valloittaja