Tohtori Hyväolo - seteli 4

Neljännen kulttuurisetelin käytin musiikkiin. Olen jo jonkin aikaa suunnitellut LP-harrastuksen elvyttämistä. Se on ollut pienellä tauolla nuorimmaisen poikani haparoivan dj-uran alun takia. Hän laittoi  levysoittimeni vanhan neulan niin koville, ettei siitä jäänyt mitään jäljelle ja niinpä päätin ottaa pienen aikalisän omaan musiikkiharrastukseeni. Nyt kuitenkin aika oli kypsä Grado Green äänirasian ja uuden neulan hankintaan vanhaan Dual 505-3 levysoittimeeni.

John B. Sparks ja Lee Brilleaux katsovat
arvioivasti uutta äänirasiaa

Ensimmäisenä levynä uudelle äänirasialle sai kunnian olla Dr Feelgoodin "Malpractice". Se on myöskin ensimmäinen levy jonka olen ostanut ja se kuulostaa edelleenkin vuosikymmenten jälkeen ihan helvetin hyvältä. Levy ilmestyi jo vuonna 1974 mutta jotkut asiat eivät vanhene. Dr Feelgood on brittiläistä rhythm & bluesia raaimmillaan. Rhythm & bluesillahan käsitetään nykyään vähän kaikenlaista joten "pubrock" on kuvaavampi nimitys Dr Feelgoodin musiikista. Minä olen ostanut oman levyni 80-luvulla ja silloinkaan en suoraan kaupasta joten sen painos on peräti vuodelta 1975.

Halvat puvut ja yksinkertainen rock on aina vastustamaton yhdistelmä

Malpractice on loistava levy. Se on yksinkertainen, aggressiivinen mutta kuitenkin hilpeä. Lee Brilleauxin raaka karhea ääni ja räjähtävät huuliharppusoolot, Wilko Johnssonin aggressiivinen kitaran hakkaus yhdistettynä rytmiryhmän tanakkaan jumpsutukseen, on kuin brittiläistä terästä. Se on tänäkin päivänä "pubrockia" parhaimmillaan. Bändi oli myöskin tiukimmillaan levyn tekohetkellä. Wilko Johnsson poistui bandistä jo 1977 eikä ikinä palannut vaikka fanit sitä kovasti toivoivatkin.
Ajan tyyliin levyllä ei ole turhia biisejä. Ei ole tarvetta täytebiiseille kun on riittävä määrä hyviäkin. Tosin lp-pituudet on hieman helpompia kuin cd:n vastaavat. Malpracticella on a-puoli 17,51 minuuttia ja b-puoli 16,78. Biisit ovat yhdistelmä lainabiisejä vanhoilta amerikkalaisilta ja englantilaisilta artisteilta sekä omasta kynästä. A-puolen toisena kappaleena on ”Going Back Home” jonka toinen tekijä, Wilko Johnssonin ohella, on Mick Greenin - legendaarinen englantilaiskitaristi ja Wilko Jonssonin ja monen muunkin kitaristin oppi-isä.

Ei turhia biisejä

Vinyyli on musiikkikokemuksena hieno. Nyt en briljeeraa mitään soundeista koska puolikuurona en niitä hyvin erota vaan kyseessä on fiilis. Levyn laittaminen levylautaselle ja neulan varovainen asettaminen oikeaan kohtaan virittävät kuuntelija elämykseen tavalla jota ei saa aikaiseksi iTunesilla ja muilla poppikoneilla. Myöskin levyn kääntäminen on osa showta tauottaen sopivasti kuuntelutapahtuman kahteen helpommin sulattetavaan osioon. Se myös mahdollistaa levyn rytmittämisen niin, että molemmat puolet alkaa ja loppuu aina parhaisiin biiseihin.

Tästä levystä ei perusrock juurikaan parane. Ajan hammas ei ole syönyt sitä yhtään joten tilausta sille on edelleenkin. Dr Feelgood onkin vielä elossa vaikkakaan yhtään alkuperäistä jäsentä ei ole enää rivissä! Laulaja ja bändin perustajajohtohahmo Lee Breilleaux kuoli jo 1994 syöpään. Mutta Dr Feelgoodista on kasvanut brittiläinen ilmiö joka varmaan jatkaa olemassaoloaan eri miehistöillä siihen asti kun sähköä riittää.

Knoppitietoina mainittakoon, että bändin varhaisvuosista on Julian Temple ohjannut elokuvan ”Oil City Confidential” joka esitettiin Suomessa laajalla kankaalla 2010 Rakkautta & Anarkiaa festivaaleilla ja ilmeisesti se on esitetty myöskin kertaalleen Yle:llä. Edesmenneen Lee Brilleauxin syntymäpäiviä on juhlistettu ainakin 16 kertaa” Lee Brilleaux Birthday Memorial” konsertilla jolla on kerätty rahaa The Fair Haven hoitokodille. Bändi on kaikissa kokoonpanoissaan ollut ahkera keikkailija ja on käynyt Suomessakin monta kertaa. Väitetään myöskin, että Tavastian oluenmyyntiennätys on Dr Feelgood keikalta. Wilko Johnsson on muuten tulossa keikalle juuri samaiselle Tavastialle 1.3.2012.

Tämä olisi varmasti katsomisen arvoinen elokuva