Hobitti –odottamaton matka – seteli 24

Vuosi on vaihtunut jo aikaa sitten ja nyt pitäisi jo olla Kulttuuriseteli 2013 kimpussa. Mutta vielä on paljon kirjoittamatta 2012 kulttuurivuodesta. 100 seteliä ei tullut läheskään täyteen, mutta tekstiä tulee vielä ennen kuin suljen kansion. Kulttuuriseteleitä on siis käytetty runsaasti. Mutta aika niistä raportointiin on ollut kortilla. Siksi päivitys tulee postuumina ja ei aikajärjestyksessä.

Taru Sormusten Herrasta -trilogia lienee kaikille maapallon asukkaille ainakin jollakin tapaa tuttu. J.R.R. Tolkkienin fantasiajärkäle on vajaan 60-vuoden aikana kanonisoitunut oman lajityyppinsä ikoniksi. Tarinaksi johon verrataan nyky-fantasiakirjailijoiden merkittävimpiä teoksia. Itse luin LOTR -trilogian nuoruudessani, mutta en hirveästi syttynyt siihen. Minulla oli jo silloin mieli enemmän avaruudessa kuin velhoissa ja miekkailussa. Mutta sen sijaan vanhemmalla iällä Peter Jacksonin filmatisoinnit ja varsinkin niiden täyspitkät directors cut versiot veivät kyllä täysin mennessään. Joten saagan jatkuminen oli enemmän kuin suotavaa.

Jos LOTR -kirjat ovat minulle tuttuja sitä ei ole Hobitti -kirja. Muistan, että sitä pidettiin heppoisampana kuin itse varsinaista trilogiaa ja koska en siis ihmeemmin innostunut siitäkään oli loogista jättää kirja kokonaan väliin. Mutta nyt kun takana oli hyvin onnistunut LOTR filmatisointi, oli minulla erittäin suuret odotukset Peter Jacksonin uuteen Tolkkien työhön.

Eikä odotuksissa tarvinnut pettyä. Keskimaa, joka oli jo muodostunut liki täydelliseksi sormus trilogiassa, oli hioutunut ja täydentynyt sujuvaksi ja kauniiksi satumaaksi. Uuden Seelannin henkeäsalpaava luonto ja vielä henkeäsalpaavammat tietokonetapahtumat yhdistyvät niin ettei katsoja voi erottaa mikä on oikeasti olemassa ja mikä on vain bittiavaruutta.

Tarina alkaa Bilbon ja Gandalffin kohtaamisella Konnun satumaisemissa.

Matkamies Bilbo Reppuli.

Vanha tuttu Gandalf.

Itse tarina ilmeisesti noudattelee Hobitti -kirjaa melko uskollisesti. Mutta tapahtumia on täydennetty ikään kuin taustalta jolloin on saatu lisää syventäviä tapahtumia sekä lihaa tarinan ympärille. Alkuperäisen suht’ pienen tarinan kolmeksi pitkäksi filmiksi venyttäminen oli kyllä johtanut tietynlaiseen kiireettömyyteen, joka näkyy ajoittaisena löysyytenä tarinan kulussa. Kohtaukset kestävät pitkään usein liian pitkään. Hiisien ruuanvalmistuskeskustelun olisi voinut huoletta lyhentää puoleen. Toisaalta Bilbon ja Klonkun ensitapaaminen oli kymmenminuuttinen hyvin teatterin oloinen kohtaus josta ei olisi voinut ottaa sekuntiakaan pois. Klonkkua ”näyttelevä” Serkisis oli jälleen erittäin hyvä ja samoin Martin Freeman Bilbona.

Kääpiöiden johtaja kuningas Thorin Tammikilpi.

Kääpiökulkue, kuin maalaus Vanhasta Testamentista.

Tarina lähtee liikkeelle hitaasti, hyvin hitaasti;13 kääpiön, velhon ja Bilbon kohtaamisella. Kääpiö syövät Bilbon ruokavaraston tyhjäksi ja haluavat hänet mukaan vaaralliseen matkaan pelastamaan heidän muinainen kuningaskuntansa lohikäärmeen vallasta. Silkasta uteliaisuudesta Gandalf -velhon kääpiöille suosittelema Bilbo viimein liittyy mukaan. Alkaa vaarallinen matka halki kauniin Keskimaan ja matkalla kohdataan lukuisia vaaroja. Örkkejä, hukkia, hiisiä, taistelevia vuoria, luonnonvoimia ym. Örkit ja hiidet ovat saaneet enemmän luonnetta. Mutta silti ne ovat edelleen kallioluolissa eläviä ölliäisiä joita lyödään kirveellä päähän. Kääpiöt ovat kehittyneet LOTR:sta tutusta hieman huvittavasta Gimlistä moniulotteisemmiksi – ihmismäisemmiksi. Kotiseutuaan kaiholla muistelevat ja siitä laulavat kääpiöt ovatkin enemmän uskottavia kuin ”hauska” Gimli joka lahtasi örkkejä kilpaa Legolasin kanssa.

Hassu tv:stä tuttu skottiaksenttinen kääpiö.

Haltiakuningatar dramaattisessa iltavalossa.

Rivendale kauneimmillaan.

Aina yhtä epäluotettava Klonkku.

Hiisien kokkikerho.

Jos on maisemat, näyttelijät ja tehosteet hienoja on miinuspuolella siis tarinan pituus. Tapahtumia on liian vähän jotta siitä saisi napakan elokuvan joten joka kohtaus on saanut kasvaa vapaasti. Ehkä yllättäen se ei häiritse niin pahasti hitaissa kohtauksissa, suvantovaiheissa, kuten edellä mainitussa Bilbon ja Klonkun kohtaamisessa vaan nimen omaan action kohtauksissa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita on pitkänä epäuskottavana nauhana enemmän kuin James Bondeissa ja valtava actionketjureaktio, josta kaikki selviävät naarmuitta, päätetään huvittavaan tapahtumaan ja/tai kääpiön skottiaksenttiseen onelineriin. LOTR:n vakavuudesta ja tietynlaisesta synkkyydestä ei ole tietoakaan.

Haltiakuningas, ohjaaja ja velho tutkivat vanhaa pahaa miekkaa.

Kaksi hobittia. Bilbo Reppuli ja Peter Jackson.

Elokuva kestää pitkään. Mutta kun se loppuu toivoo, että se vielä jatkuisi. Ollaan kuitenkin vasta alkumatkassa ja lohikäärmekin on näkemättä ja Gandalfkaan ei ole juurikaan taikonut. Kalpea örkki on hengissä ja haluaa kostaa. Pimeydestä on nousemassa pahuus jollaista ei ole ennen nähty ja ruskea velho Radagast on niin höperö, että hänen henkiin jäämisensä vaikuttaa epävarmalta. Tarinan on jatkuttava.

Mustuudesta kirkkauteen. Kävin katsomassa mainostetun HFR 3D:n. En ole ihmeemmin innostunut 3D:stä koska sehän ei tuo tarinaan yhtään mitään. Mutta nyt oli pakko sanoa, että tämä uusi tekniikka oli ihan helvetin hienoa. Tämän takia kannattaa tulla elokuviin ja jättää BlueRayt odottamaan joutilasta hetkeä. Oikean kolmiulotteisuuden harha oli paras näkemäni eikä sitä käytetty missään kikkailumielessä vaan elokuva ikään kuin vain on 3D. Mutta olen kuullut toisenlaisiakin mielipiteitä. HFR 3D:n värit on joidenkin mielestä liian kirkkaat ja teatterimaiset. Minusta ne vain korostivat tarinan sadunomaisuutta. Mutta pitäisi oikeastaan käydä katsomassa vielä se 2D niin saisi vertailupohjaa.

Taatusti hintansa väärti kulttuuriseteli ja kannattaa ehdottomasti käydä teatterissa katsomassa.