Oil City Confidential - seteli 28

Elokuva lähtee liikkeelle Wilko Johnsonin tähtitornista jossa innostunut kitaristilegenda kertoo tähtiharrastuksestaan. Pian kuva kuitenkin siirtyy kuvaamaan menneisyyttä ja historiaa kuinka neljästä lädistä kasvaa brittiläisen rhytm bluesin raivoisa ja huonokäytöksinen kantaisä. Julien Temple tarkastelee erityisen tarkasti sitä perustaa jossa bändi syntyi – Canvey Islandia joka on kummallinen pala Englantia. Essexissä juuri ja juuri vedenpinnan yläpuolella oleva sekä lomasaari, että rappion romantiikkaa hilseilevä entinen öljyteollisuuskeskus. Alueen kulahtanutta miljöötä esitellessään Julian Temple alleviivaa Dr Feelgoodin rujon ja yksinkertaisen soundin juuret. Bändin jäsenet muistelevat alkuaikojaan ja toteavat, että jos saa puolelleen yleisön Canvey Islandin klubeilla saa sen missä vaan ja Dr Feelgood todellakin teki sen.

1971 perustettu bändi nousee nopeasti kovaan maineeseen ja varsinkin voimahahmot laulaja huuliharpisti Lee Brilleaux ja kitaristi Wilko Johnsson nousevat intensiivisellä lavaesiintymisellään maailmanmaineeseen. Myöskin Wilkon omaperäinen ja hyvin rokkaava kitaranhakkaaminen yhdistettynä Brilleauxin notkean karheaan lauluääneen, taustallaan rytmiryhmän voimajumputus, olivat jotain uutta sen ajan Englannissa. Elokuvassa Wilko Johnsson, basisti John B Sparks ja rumpali The Big Figure esiintyvät leppoisasti ja antavat tilaa toisilleen. Lee Brilleaux menehtyi jo 1994 syöpään ja hänen kunniakseen järjestetään edelleen Brilleaux memorian konsertteja joiden tulot ohjataan syövänhoitoon. Kohtalon ironiaa on, että nyt vuonna 2013 (jolloin siis kirjoitan tätä juttua) myöskin Wilko Johnsonilla on diagnosoitu haimasyöpä ja hän on kieltäytynyt solumyrkkyhoidoista. Hän haluaa soittaa ilman hoitojen tuomaa pahaa oloa niin pitkään kuin mahdollista joka ei liene pitkä aika kun on haimasyövästä kyse. Bändin jäsenten syövät eivät välttämättä liene pelkkää sattumaa vaan seuraus heidän rakkaan Canvey Islandin öljynjalostusmenneisyydestä.

Wilko Johnsson.

Canvey Islandin idylliä. 

Elokuvan päärooleihin nousevat nopeasti musiikin lisäksi Brilleauxin äiti!! sekä leski. Molemmat kuvaavat lämmöllä Leetä ja Dr Feelgoodia. Heidän tarinaansa ryydittää ADHD-maisesti elehtivä ja tauotta höpöttävä Wilko Johnsson. Bändin historiaa käydään läpi ja oman osan tarinasta saavat esiintymisasut. Halvat puvut – cheap suits, jotka olivat oleellinen osa Dr Feelgoodia. Basisti John B Sparksin puku kulki nimellä bastardsuit ja maksoi 15 puntaa. Lee oli lähes aina valkoisessa todella likaisessa puvussa ja Wilko mustassa ja rumpali omassaan. Kaikki tietysti halpaa teryleeniä leveillä housunpunteilla. Eräässä vanhassa televisiohaastattelussa, joka ei ole tässä elokuvassa, Lee valotta pukujen historiaa. “Tulimme keikalle suoraan duunista. Eli kävelimme vain pubiin duunivaatteet päällä ja aloimme soittaa.” Siihen aikaan tavallisiin töihinkin mentiin puku päällä. Musiikista kerrottaessa Wilko antaa kunniaa avoimesti kitara oppi-isälleen englantilaiselle Mick Greenille (Johnny Kidd and the Pirates ja myöhemmin Pirates). Häneltä hän oppi erikoisen tapansa soittaa kitaraa ja jalosti sen sitten omaksi jäljittelemättömäksi tyylikseen.

Halpa puku.

Elokuvan loppu on ajoitettu Dr Fleegoodin huippukauden ohitukseen. Bändi oli jo tehnyt läpimurron Amerikkaan ja taivas näytti olevan auki. Mutta Wilko Johnson oli saanut tarpeekseen. Jatkuva keikkailu ja bändikaverien juhlinta oli tehnyt tehtävänsä ja hän halusi lähteä omille teilleen. Jälkikäteen on helppo sanoa, että kuusi vuotta keikalla teki tehtävänsä. Pienellä tauolla bändi olisi ehkä palannut loistoonsa. Mutta nyt ei kuitenkaan käynyt niin. Wilkon lähdettyä alkoi suosion hiljainen alamäki. Wilko/Lee lavajännitettä oli mahdoton toistaa. Seuraava kitaristi Gypio Mayo:n avulla ei päästy lähellekään vaikka hän onkin mainio kitaristi. Lisäksi Wilko Johnsonnin nerokkuutta biisin tekijänä ei pystytty korvaamaan. Tosin ei Wilkokaan yksin enää saavuttanut samanlaista suosiota vaikkakin on ollut ja on edelleen kitaragurun asemassa Englannissa. Laulajaksi hänestä ei kuitenkaan ole vaikka on itse laulanut Dr Feelgoodin erosta lähtien. Dr Feelgood nousi vielä kerran listoille biisillä Milk and Alcohol ennen kuin vajosi keskikastiin. Tosin sen historia ei ole päättynyt vieläkään!! Se jatkaa keikkailua tänä päivänäkin vaikka mukana ei ole ketään alkuperäisjäsenistä. Sitä voi kutsua englantilaiseksi instituutioksi.

Brillon äiti. Yksi elokuvan pääosan esittäjistä.

Elokuvassa on hienoja live taltiointeja myöskin bändin Suomen keikalta seitsemänkymmentäluvun puolivälistä. Dr Feelgood vieraili usein Suomessa ja oli Tavastialla tuttu näky viime vuosiin asti. Minun yksi suurimmista erehdyksistäni on etten ikinä käynyt katsomassa bändiä Brillon eläessä.

Tämä elokuva on todella hieno. Se ovat Suomessa esittäneet Rakkautta & Anarkiaa sekä sen jälkeen Yle Teema. Jos uusintaa Teemalta tulee suosittelen katsomaan. Julien Temple on parhaimmillaan tässä dokumentissa ja tämä on komea kunnianosoitus hienolle bändille.

Hyvä kulttuuriseteli.

LOTR directors cut – seteli 27

Ohjaaja Pete Jackson Bilbo ja Frodo Reppulin talossa.

Hobiteista innostuneina oli meidän perheen pakko katsoa Taru Sormusten Herrasta –trilogia eli LOTR kokonaan uudestaan. Heti kärkeen on sanottava, että en suosittele ketään katsomaan sarjan lyhyempiä “teatteriversioita” vaan kannattaa suosiolla ottaa täyspitkät versiot katseluun. Teatteriversioissa on juonta typistetty niin, että kokenutkin ja asiasta jotain tietävä tippuu kärryiltä.

Hobitin kirkkauden ja sadunomaisuuden jälkeen oli paluu synkempään ja pimeämpään keskimaahan virkistävä. Paha elää pimeässä ja mitä nyt välillä vähän ahjoonsa puhaltaa jotta koko lähiseutu punertaa. Kokonaisilmeeltään LOTR on selvästi Hobittia synkempi ja tummempi. Vaikkakaan mihinkään epätoivoon ei kannata katsojan kuitenkaan sortua sillä on täysin selvää, että kukaan keskeinen hahmo ei oikeasti kuole. LOTR on kuitenkin satu ja saduissa paha saa palkkansa.

Tämän on pakko olla paha.

Peloton velhosoturi Legolas.

Joka ei ikinä ammu ohi.

Paha on myöskin helppo erottaa. Se on ruma, tyhmä kuolaava otus joita fiksummat kaivelevat kiven alta ja joita jalot soturit hakkaavat kirveillään ja miekoillaan. Kukaan ei sure örkkiä. Hyvikset ovat pitkätukkaisia, komeita, jalopiirteisiä ja heillä sopivan mittainen parransänki ja linnanneidot rakastuvat heihin suinpäin. Miekkamiehinä he ovat ylivertaisia eivätkä tee virheitä eivätkä kompuroi. Velhosoturi Legolas ei ammu ikinä nuoltaan ohi eikä Aragorn edes haavoitu missään tilanteessa. Kaiken kaikkiaan inhimillisin hahmo koko sormuksen saattueesta on petollinen Boromir. Häntä näyttelee loistavasti Sean Bean joka tekee hyvin samanlaisen roolin Game of Thronesin Ned Starkkina. GoT antoikin huomattavasti realistisemman kuvan ritareiden ja muiden miekkasankareiden elämästä. No ei anneta sen pilata elokuvaa.

Lisää hyviksiä. Aragorn ja hoitamatta oikean mittainen sänki. 

Frodo ja hänen uskollinen puutarhurinsa.

Arwen, rooli on kuin luotu Liv Tylerille.

Arwenin isä joka on monille tutumpi Agent Smithinä.

Boromir ja loistava roolityö Sean Beanilta.

Kääpiö Gimli jolle jäi hassun miehen rooli.

Klonkussa taasen ei ollut mitään hauskaa. Serkisin läpimurtotyö.

LOTR etenee kuin juna. Sen juoni on hyvin selkeä ja tavallaan jopa yllätyksetön. Mutta erittäin toimiva. Elokuvaversiossa on pystytty ohittamaan kirjojen kerronnan puuduttavimmat jaksot. Vaikka elokuvassakin lopun taistelut ovat uuvuttavia on ne kirjoissa vielä mahdottomampia. Örkkiä kaatuu ja kummallisilla nimillä ristityt jalot miekat murskaavat onnettomien ölliäisten kalloja loppumattomiin. Massiivisten taistelukohtausten hölmöydet ylittää vain viimeisen kirjan pitkitetyt jäähyväiset jotka elokuvassa on onnistuneesti ohitettu. Monta muutakin mutkaa on ohitettu sujuvasti. Lopputuloksena on mitä mainion seikkailuelokuva ja yksi elokuvahistorian merkkipaaluista.

Erittäin hyvä kulttuuriseteli. LOTR olisi syytä katsoa kerran vuodessa.

Rautaista ulkoistamista – RoboCop directors cut – seteli 26

Ohjaaja Paul Verhoeven vieraili lokakuisessa Helsingissä markkinoimassa kirjamessuilla uutta Jeesus kirjaansa. Samaan matkaan hänelle järjestettiin Night Visions elokuvafestareilla RoboCop erikoisnäytös jossa hän oli kunniavieraana. Nyt esitettiin ensimmäistä kertaa Suomessa 1987 filmatisoidun klassikkoelokuvan directors cut versio. Kyseessä oli todella tähtiluokan vierailu sillä Verhoevenin saavutuksiin kuuluu RoboCop:n lisäksi sellaiset isot hitit kuin Basic Instick, Total Recall, Shogirls ja Starship Trooppers,

Hyväntuulinen rennosti pukeutunut ohjaaja kertoi urastaan sekä ennen elokuvaa, että sen jälkeen. Puheaikaa oli varattu runsaasti. Yleisö sai myöskin esittää elokuvan jälkeen kysymyksiä. Koska kyseessä oli elokuvafestivaalit ei normaalia kännykän vilkuilijaa ja popcornin syöjää ollut vaan kaikki olivat tulleet ihan vaan katsomaan elokuvaa ja sen ohjaajaa. Näin ollen yleisökysymyksetkin olivat todella hyviä ja liittyivät monilta osin elokuvan tekemiseen ja käsikirjoitukseen. Verhoeven vastaili kaikessa rauhassa ja hänellä ei näyttänyt olevan kiire mihinkään.

Elokuva oli minulle hyvin tuttu. Olin nähnyt sen jo silloin kun se tuli ensimmäistä kertaa laajalle kankaalle ja monta kertaa sen jälkeenkin. Se on yksi vanhan ajan kovimmista scifi-elokuvista ja karheassa realistisuudessaan puhuttelee vielä tänäkin päivänä. Alkuasetelma on kuin nyky Suomesta. Kaikki ulkoistetaan! Kunnat ja valtio eivät pysty hoitamaan edes perustoimintojaan vaan kaikki näyttää päätyvän businesmiesten niljaisiin käsiin. Ei edes poliisitointa pystytä hoitamaan vaan sekin myydään kansainväliselle liikeyritykselle joka haluaa tehdä järjestyksenvalvonnalla rahaa. "I say good business is where you find it". 

Piinkovien kapitalistien suunnitelman jalkoihin joutuu nuori poliisimies Murphy joka ammutaan riekaleiksi ja nippa nappa elossa olevasta ruumiista poliisiyhtiö tekee uuden ajan poliisin RoboCop:n. Kaikki ei kuitenkaan mene ihan niin kuin suunniteltiin vaan tämä puoliksi ihminen ja puoliksi kone muistaa unien kautta menneisyyttään. Elokuva on kaikessa ironisuudessaan myöskin surullinen. Perhettään kaipaava koneihminen saattaa jäädä katsojilta actionin jalkoihin. Melankolisuutta korostaa vielä yhteiskunnan sen moraalin ja infrastruktuurin rappio joka voisi olla tämän päivän länsimaista..

Pääosaan tarvittiin mies jolla on kuvauksellinen leuka.

Tosi nilkki ja hyvä poliisi.

Häikäilemätön kapitalisti joka kuitenkin tiesi rajansa.

Oman aikansa puntarilla tehosteet olivat liki huippua mutta tämän päivän mittarilla homma näytti kyllä ”pienoismallimaiselta”. Mutta toisaalta tarina on niin hyvä ettei sillä oikeasti ole väliä. Juonen suvantokohteisiin on ujutettu parodioita amerikkalaisesta tv-viihteestä ja elämäntavasta yleensäkin. Televisiossa heitetään kermakakkuja juontajan päälle ja katsojat ulvovat naurusta. Kaikki television ääressä tuijottavat lähetystä kuin huumeessa. Käsikirjoituksen napakat onelinerit ansaitsevat vielä erikoismaininna.

Ja se directors cut. Tässä tapauksessa se ei tarkoittanut mitään muuta kuin muutaman väkivaltakohtauksen kokonaan näyttämistä. Eli leffaa ei aikanaan pahasti silvottu sensuurin toimesta eikä teatterilevityksessä ollut versio ollut muutenkaan erikoisen paljon lyhennetty. Mutta parempi tietenkin näin ja olen kiitollinen, että näin tämän version jonka Paul Verhoeven meille oli ajatellut.

Erittäin hyvä kulttuuriseteli ja muistutus kuinka kivaa on olla elokuvissa kun kaikki tulevat katsomaan elokuvaa.

Muphy!

Iron Sky –rautainen markkinointi - seteli 25

Kuun tukikohdan tyylikästä väkeä.

Vielä jatketaan kultuurivuoden 2012 tapahtumilla.

Tässä elokuva jota odotin kovasti. Mutta pakottavista syistä johtuen en päässyt katsomaan tätä teatterissa vaan katsomoksi jäi kotisohva ja kaverilta lainattu DVD. Hyvä näin sillä säästetty euro on ansaittu euro.

Paljon on puhuttu nettiyhteisöstä ja sen merkityksestä tämän elokuvan tekemiseen ja rahoittamiseen. Merkitys on epäilemättä ollut suuri. Mutta suurempi rooli nettiyhteisöllä on kuitenkin ollut tämän elokuvan markkinoinnissa. Viidakkorumpu joka lähti soimaan vuosia ennen kuin elokuvasta oli kuvattu mitään oli törkeän hyvää tiisausta joka nosti tämän elokuvan odotusarvot aivan tappiinsa. Valitettavasti itse elokuvan toteutus ei ollut ihan niin hyvä eikä se täytä odotuksia.
Markkinoinnissa muistettiin myöskin rummuttaa elokuvan musiikin tehnyttä industrial musiikin "die gross alt Man" Laibach:ia. Joka vaikka onkin edelleen vetreässä kunnossa ei esittänyt mitään elämää suurempaa.

Natsikenraali Klaus Adler ja hänen rakkaansa luutnantti Renate Richter. 

Kaikissa natsielokuvissa pitää olla hullu professori.

Alkuperäisideahan on loistava. 1945 natsit pakenevat kuuhun ja perustavat sinne oman pikku natsiyhteisön josta he palaavat 2018 kostamaan maapallolle. Krediitit alkuperäisideasta on jaettu auliisti tekijäteamin jäsenelle Jarmo Puskalalle. Mutta kyseessä on itse asiassa vanha folklore jota ufoharrastajien piirissä kerrotaan. Kuulin ensimmäisen kerran kuuhun lentäneistä natseista n 10-15 vuotta sitten Rauni-Leena Luukanen-Kilden loppuunmyydyssä esitelmässä Hengen ja Tiedon messuilla. Tosin ihme on ettei legendasta ole tehty elokuvaa jo aiemmin.

Kyseessä on siis parodia. Mutta kun ei naurata. En nauranut kertaakaan koko elokuvan ajan. Vika ei ole huumorintajussani vaan elokuvan tarina on kerta kaikkiaan huono. Opiskelijahuumori tausta joka on tekijäteamin perustajajäsenillä Torssonen&Vuorensola, oli hukattu kokonaan. Molemmat varmaan olivat jo valmistuneet elämän koulustaan niin kauan sitten ettei kieli poskella huumori oikein enää irtoa. Tekijöiden ensimmäinen teos Star Wreck on muusta kökköydestään huolimatta hauska. Iron Sky ei.

Tarina lähtee vielä liikkeelle suht jämäkästi lupauksia antavasti. Mutta hajoaa heti kun päästään kuunpinnalta maahan. Käsikirjoittajille tuntuu olleen tärkeintä keksiä kaikenlaisia ”hauskoja” vitsejä amerikkalaisten tyhmyydestä ja koko punainen lanka unohdetaan. Iron Skyn käsikirjoitusteamin amerikkalaisvastaisuudessa ei ole huumoria vaikka sitä yritetäänkin. Kirjoittajilla ei vaan tunnu olevan käsitystä parodiasta ja/tai slapstickistä. Mielestäni varsinkin ryhmän ammattikirjoittaja Johanna Sinisalo ei ole huumorikirjoittaja ollenkaan vaan tekee erittäin totista tekstiä, vaikkakin hyvä sellainen.

Suurena kysymysmerkkinä oli myöskin ohjaustyö. Timo Vuorensolallahan ei ollut ennen tätä elokuvaa kokemusta näyttelijöiden ohjaamisesta. Ja sen kyllä huomaa. Näyttelijätyö on lepsua ja oikeastaan kukaan näyttelijöistä ei nouse yli kesäteatteritason.

Mutta positiivisena puolena on, että elokuva näyttää todella hyvältä. Tamperelaisen Energia yhtiön tehosteet ovat kansainvälistä tasoa ja pieksevät monet ”oikeat” Hollywood projektit mennen tullen. Suomalaisittain iso 7,5 milj Euron budjetti on kuitenkin Hollywoodin mittakaavassa kengännauha tasoa. Siihen nähden on pidettävä tamperelaisten suoritusta hatun noston arvoisena. Varmaa on myöskin, että sillä saralla tekijöille tulee kyllä töitä riittämään.

Eli siis. Kakku päältä kaunis ja hyvin myyty. Mutta sisältö ei vastaa sitä mitä oltiin ostamssa. Ei naurata.

Silti melko hyvä kulttuuriseteli. Olisi sen viemän ajan huonomminkin voinut käyttää.

Hobitti –odottamaton matka – seteli 24

Vuosi on vaihtunut jo aikaa sitten ja nyt pitäisi jo olla Kulttuuriseteli 2013 kimpussa. Mutta vielä on paljon kirjoittamatta 2012 kulttuurivuodesta. 100 seteliä ei tullut läheskään täyteen, mutta tekstiä tulee vielä ennen kuin suljen kansion. Kulttuuriseteleitä on siis käytetty runsaasti. Mutta aika niistä raportointiin on ollut kortilla. Siksi päivitys tulee postuumina ja ei aikajärjestyksessä.

Taru Sormusten Herrasta -trilogia lienee kaikille maapallon asukkaille ainakin jollakin tapaa tuttu. J.R.R. Tolkkienin fantasiajärkäle on vajaan 60-vuoden aikana kanonisoitunut oman lajityyppinsä ikoniksi. Tarinaksi johon verrataan nyky-fantasiakirjailijoiden merkittävimpiä teoksia. Itse luin LOTR -trilogian nuoruudessani, mutta en hirveästi syttynyt siihen. Minulla oli jo silloin mieli enemmän avaruudessa kuin velhoissa ja miekkailussa. Mutta sen sijaan vanhemmalla iällä Peter Jacksonin filmatisoinnit ja varsinkin niiden täyspitkät directors cut versiot veivät kyllä täysin mennessään. Joten saagan jatkuminen oli enemmän kuin suotavaa.

Jos LOTR -kirjat ovat minulle tuttuja sitä ei ole Hobitti -kirja. Muistan, että sitä pidettiin heppoisampana kuin itse varsinaista trilogiaa ja koska en siis ihmeemmin innostunut siitäkään oli loogista jättää kirja kokonaan väliin. Mutta nyt kun takana oli hyvin onnistunut LOTR filmatisointi, oli minulla erittäin suuret odotukset Peter Jacksonin uuteen Tolkkien työhön.

Eikä odotuksissa tarvinnut pettyä. Keskimaa, joka oli jo muodostunut liki täydelliseksi sormus trilogiassa, oli hioutunut ja täydentynyt sujuvaksi ja kauniiksi satumaaksi. Uuden Seelannin henkeäsalpaava luonto ja vielä henkeäsalpaavammat tietokonetapahtumat yhdistyvät niin ettei katsoja voi erottaa mikä on oikeasti olemassa ja mikä on vain bittiavaruutta.

Tarina alkaa Bilbon ja Gandalffin kohtaamisella Konnun satumaisemissa.

Matkamies Bilbo Reppuli.

Vanha tuttu Gandalf.

Itse tarina ilmeisesti noudattelee Hobitti -kirjaa melko uskollisesti. Mutta tapahtumia on täydennetty ikään kuin taustalta jolloin on saatu lisää syventäviä tapahtumia sekä lihaa tarinan ympärille. Alkuperäisen suht’ pienen tarinan kolmeksi pitkäksi filmiksi venyttäminen oli kyllä johtanut tietynlaiseen kiireettömyyteen, joka näkyy ajoittaisena löysyytenä tarinan kulussa. Kohtaukset kestävät pitkään usein liian pitkään. Hiisien ruuanvalmistuskeskustelun olisi voinut huoletta lyhentää puoleen. Toisaalta Bilbon ja Klonkun ensitapaaminen oli kymmenminuuttinen hyvin teatterin oloinen kohtaus josta ei olisi voinut ottaa sekuntiakaan pois. Klonkkua ”näyttelevä” Serkisis oli jälleen erittäin hyvä ja samoin Martin Freeman Bilbona.

Kääpiöiden johtaja kuningas Thorin Tammikilpi.

Kääpiökulkue, kuin maalaus Vanhasta Testamentista.

Tarina lähtee liikkeelle hitaasti, hyvin hitaasti;13 kääpiön, velhon ja Bilbon kohtaamisella. Kääpiö syövät Bilbon ruokavaraston tyhjäksi ja haluavat hänet mukaan vaaralliseen matkaan pelastamaan heidän muinainen kuningaskuntansa lohikäärmeen vallasta. Silkasta uteliaisuudesta Gandalf -velhon kääpiöille suosittelema Bilbo viimein liittyy mukaan. Alkaa vaarallinen matka halki kauniin Keskimaan ja matkalla kohdataan lukuisia vaaroja. Örkkejä, hukkia, hiisiä, taistelevia vuoria, luonnonvoimia ym. Örkit ja hiidet ovat saaneet enemmän luonnetta. Mutta silti ne ovat edelleen kallioluolissa eläviä ölliäisiä joita lyödään kirveellä päähän. Kääpiöt ovat kehittyneet LOTR:sta tutusta hieman huvittavasta Gimlistä moniulotteisemmiksi – ihmismäisemmiksi. Kotiseutuaan kaiholla muistelevat ja siitä laulavat kääpiöt ovatkin enemmän uskottavia kuin ”hauska” Gimli joka lahtasi örkkejä kilpaa Legolasin kanssa.

Hassu tv:stä tuttu skottiaksenttinen kääpiö.

Haltiakuningatar dramaattisessa iltavalossa.

Rivendale kauneimmillaan.

Aina yhtä epäluotettava Klonkku.

Hiisien kokkikerho.

Jos on maisemat, näyttelijät ja tehosteet hienoja on miinuspuolella siis tarinan pituus. Tapahtumia on liian vähän jotta siitä saisi napakan elokuvan joten joka kohtaus on saanut kasvaa vapaasti. Ehkä yllättäen se ei häiritse niin pahasti hitaissa kohtauksissa, suvantovaiheissa, kuten edellä mainitussa Bilbon ja Klonkun kohtaamisessa vaan nimen omaan action kohtauksissa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita on pitkänä epäuskottavana nauhana enemmän kuin James Bondeissa ja valtava actionketjureaktio, josta kaikki selviävät naarmuitta, päätetään huvittavaan tapahtumaan ja/tai kääpiön skottiaksenttiseen onelineriin. LOTR:n vakavuudesta ja tietynlaisesta synkkyydestä ei ole tietoakaan.

Haltiakuningas, ohjaaja ja velho tutkivat vanhaa pahaa miekkaa.

Kaksi hobittia. Bilbo Reppuli ja Peter Jackson.

Elokuva kestää pitkään. Mutta kun se loppuu toivoo, että se vielä jatkuisi. Ollaan kuitenkin vasta alkumatkassa ja lohikäärmekin on näkemättä ja Gandalfkaan ei ole juurikaan taikonut. Kalpea örkki on hengissä ja haluaa kostaa. Pimeydestä on nousemassa pahuus jollaista ei ole ennen nähty ja ruskea velho Radagast on niin höperö, että hänen henkiin jäämisensä vaikuttaa epävarmalta. Tarinan on jatkuttava.

Mustuudesta kirkkauteen. Kävin katsomassa mainostetun HFR 3D:n. En ole ihmeemmin innostunut 3D:stä koska sehän ei tuo tarinaan yhtään mitään. Mutta nyt oli pakko sanoa, että tämä uusi tekniikka oli ihan helvetin hienoa. Tämän takia kannattaa tulla elokuviin ja jättää BlueRayt odottamaan joutilasta hetkeä. Oikean kolmiulotteisuuden harha oli paras näkemäni eikä sitä käytetty missään kikkailumielessä vaan elokuva ikään kuin vain on 3D. Mutta olen kuullut toisenlaisiakin mielipiteitä. HFR 3D:n värit on joidenkin mielestä liian kirkkaat ja teatterimaiset. Minusta ne vain korostivat tarinan sadunomaisuutta. Mutta pitäisi oikeastaan käydä katsomassa vielä se 2D niin saisi vertailupohjaa.

Taatusti hintansa väärti kulttuuriseteli ja kannattaa ehdottomasti käydä teatterissa katsomassa.